Pakko todeta, että otsikko kertoo kaiken
Lueskelin joitain vanhojen kavereiden nettijuttuja ja huolenaiheita. Aluksi alko vituttaa, et miten jotkut jaksaa valittaa ja valittaa, mut niinhän mäkin tekisin jos kaikki muu olis reilassa.
    Olis kiva jos vois murehtia suurkaupunkien saasteongelmista, yksityisautoilusta, kierrätyksestä, opiskelijoiden oloista, politiikasta jne jne....Mutta mä olen onnellinen siitä, että jaksan elää. Mä jaksan nousta aamulla ja mennä kuntoutukseen (ainakin useimmiten) ja jaksan tavata kavereita silloin tällöin.
Se tekee mut iloseksi, enkä jaksa valittaa niin isoista asioista, kuten kaikki terveet ihmiset. Mua ei kiinnosta kuka on Suomen presidentti, kuka on hallituksessa ja kuka oppositiossa tai saastuttaako jonkun auto enemmän kuin jonkun toisen. Mä olen primitiivisellä tasolla, vaikka joskus älykkääksikin kehuttu. Mä taistelen omaa psyykettäni vastaan, jotta jaksan tässä sairaassa maailmassa. Onnkesi olen viime aikoina opppinut huomaamaan, että meitä "hulluja" on aika paljon. Mutta jotenkin se, että keskitytään yhteiskunnallisten ongelmien pohtimiseen, vaatii että oma henkinen elämä on kantimissaan ja okei. Ehkä olen vaan kateellinen kaikille muille, joilla on varaa sanoa, että JIPPII, mul on opiskelupaikka, mul on poika- tai tyttöystävä jonka kanssa on kiva leikkiä kotia. Näin me ihmiset ollaan erilaisia. Kukaan mun teinikavereista tuskin ois uskonut, että mä olen se jonka hommat kusee...tai ainakaan näin paljon, munhan piti olla se nero....kai